Lupauksia..

Vielä ehtii toivottaman hyvää alkanutta vuotta 2015! Niin se juhlahumuinen (vai mitä sanotte nimpparit-kihlapäivä-jouluaatto-synttärit-uusi vuosi -kombosta?) joulukuu taas hurahti ohitse ja edessä on ke-vät! Woop woop! Vaan kuinkas moni aloitti vuoden perinteisellä elämä terveelliseksi -aikeella? - Niin minäkin. Ja tällä erää sitä ajatusta riitti ihan yhdeksäksi päiväksi! Hah. Jouduin vaan toteamaan, että näin raskaana se ilo ja lohdutus on etsittävä herkuista, kun a) viinilasillinen (tai pari..) on luonnollisesti out of question ja b) kiitos järkyttävien selkäkipujen ei kunnon raivolenkistä saatika oikein muustakaan liikunnaksi luettavasta voi enää edes haaveilla. Joten mitä jää jäljelle? Karkkipussi, sohva ja me so happy. Babykin veti vatsassa tämän minilakon päättyessä heti sellaisia triplavolttisarjoja, että taidettiin sielläkin jo kaivata sokeria. ;)

Mutta ihan oikeasti, tänä vuonna mä aion luvata jotain paljon tärkeämpää, kuin kilojen vahtaamisen ja dieettien perässä pysymisen. Mä lupaan olla onnellinen siitä, mitä mulla on. Tästä mun omasta perheestä. ♥ Joulukuussa nimittäin tuli vastaan aivan liian monta surullista ja pysäyttävää uutista tuttavapiiristä. Miten elämä onkaan lopulta niin pienestä kiinni? Miksi pitää aina tulla vastaan joku ääritapaus, että sen itsekin tajuaa mikä lopulta on tärkeintä?

Tärkeimmät. ♥

Oon tässä onnellisuus-pohdinnoissani yrittänyt päästä eroon siitä pahimmasta materialisti-minästäni, joka kyllä asuu tuolla pääkopan sisällä aika jämäkästi edelleen. Mä myönnän olevani aikamoinen nettishoppailuaddikti, kun asutaan täällä pienessä kaupungissa kaukana kaikista ostosparatiiseista.. Ehkä juuret tähän loputtomaan ostoshimoon piilee tässä kotiäitiydessä - niin paljon kuin tätä "työtäni" tällä hetkellä rakastankin, niin onhan se vaan pirun rankkaa olla päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen 90% ajasta kaksin kotona (tai toki iltaisin ja viikonloppuisin mieskin on kotona, mutta tiedätte varmaan mitä tarkoitan) tuon pikku neidin kanssa. Muutettiin 1,5 vuotta sitten tänne Pohjanmaalle lähinnä miehen suvun ja työn perässä ja nyt se ikävä niitä omia ystäviä (jotka asuu tietenkin ympäri Suomea, nyyh) ja omia menoja ja harrastuksia kohtaan on iskenyt. Kai mä sitten yritän paikkailla sitä tyhjyyden tunnetta jatkuvalla nettikauppojen selailulla ja tarjousten bongailulla. Nimimerkillä 5 pakettia postissa, hupsista keikkaa.. Että ehkäpä toinen, erittäin tärkeä ja tarpeellinen uuden vuoden lupaus tavoite on saada joku roti tähän hommaan! Hitto vie nainen, se kotihoidontuki ei todellakaan ole tätä ostelua varten.

Nyt, kun olen tämän ongelmakohtani julkisesti myöntänyt, niin muutoksen on tultava! Itsetutkiskelu on nyt selkeästi paikallaan. Toinen menettää lapsensa ja mä haalin hamsterin lailla vaan jatkuvalla syötöllä lisää tavaraa ympärille. Miksi? Meillä on kuitenkin kaikki hyvin; ollaan terveitä, meillä on oma asunto ja auto, miehellä vakituinen työ ja pian meillä on kaksi tytärtä. Mihin sitä materiaa niin kovasti tarvitsee? Tästä aiheesta siis tulossa kevään mittaan lisää juttua.. (Mm. kuinka hullaantua lastenvaatteisiin ja menettää viimeisetkin järjen rippeet! :D)

 

Tunnistiko kukaan muu tästä ostos-/materialismiahdingosta itsensä?