The Dress

Olihan se tämänkin hää(puku)hullun vielä raahauduttava tänä iltana koneelle raapustamaan, kun kyseessä on sentään Käytä hääpukuasi -päivä! Voi video, kun just nyt harmittaa, että tuo mun prinsessamekko vaihtoi omistajaa jo pian häiden jälkeen..niisk! Vaikka ihan kuin olisin mahtumassa siihen tämän möhömahani (ja 12 ekstrakilon sitten häiden..hah!) kanssa. Olisin kyllä varmasti pukenut sen tänään päälle ja voin vaan kuvitella, kuinka tuo meidän pikku neiti olisi ollut yhtä fiiliksissä kuin äitinsäkin!

Mä siis ra-kas-tan hääpukuja. :D Edelleen käyn viikottain selailemassa hääblogeja ihan vaan ihastellakseni niitä mekkoja, tallennan telkkarista kaikki hääpukuohjelmat ja haaveilen siitä, että joku mun kaveri menisi naimisiin ja pääsisin mukaan sovittelemaan hääpukuja (koska en nyt oikein viitsi omin päin enää mennä noita liikkeitä kiertelemään vihkisormus sormessa.. :D). Oon jopa puolitosissani harkinnut alanvaihtoa ja oman hääpukuliikkeen perustamista. ;) Ei siis yllättäne, että tää päivä olisi ollut just mun juttu? Heh.

Me mentiin mieheni kanssa naimisiin syyskuussa 2012 ja aloin etsiä sitä the pukua heti siinä kihlauksen jälkeen, joulukuussa 2011. Ja sehän se vasta prosessi meinasi ollakin! Sovittelua sovittelun perään, mistään puvusta ei tuntunut tulevan sitä taianomaista fiilistä ja tiukka budjetti rajasi valikoimasta ne mielettömimmät yksilöt. Halusin satiinisen, lantiolta levenevän suht. elegantin puvun, jossa olisi kuitenkin timanttisia yksityiskohtia ja yksi olkain. Vaan eipä löytynyt sellaista pukua ei. Kun sitten vihdoin eräänä päivänä uskaltauduin sovittamaan jotain aivan muuta, niin se olikin sitten siinä. Kolmaskymmenes sovitettu mekko ja kaukana yksinkertaisen elegantista! Olisihan mun pitänyt jo alunperin tajuta, että mihin sitä prinsessaluonne kermakakuista pääsisi ja siinä sitä sitten lopulta oltiin, hääpäivänä pukeuduttuna juuri minun näköiseen organza-unelmaan.

Löysin tämän kerran käytetyn Mori Leen puvun käytettynä varsin huokeaan hintaan ja pienellä fiksailulla, eli tuon yhden olkaimen lisäämisellä, siitä tuli jollain tapaa mulle uniikimpi puku.

(krhm, helma ei siis ollut edestä tuollainen 10cm liian lyhyt,
unohdettiin vaan kaasojen kanssa suoristaa se automatkan jälkeen..)

Valitettavasti tuohon aikaan asuttiin pienessä asunnossa, enkä nähnyt oikein mitään järkeä puvun säästämiselle, varsinkin kun ne siitä tienatut eurosetkin oli varsin tervetulleita häiden kuihduttamalle pankkitilille.. Joten niin matkasi tuo puku Tampereen häämessujen Jotain Käytettyä -tapahtuman kautta jollekin uudelle onnelliselle morsiamelle. Kyllähän se nyt vähän harmittaa (ja kaduttaa?), etten pukua säästänyt, varsinkin kun näitä pikku-prinsessoja nyt tulee vielä lisää meidän talouteen. Ehkä sitä joskus täytyy pitää jotkut vihkivalojen uusimiset, että saan pukeutua vielä uudestaan johonkin yhtä ihanaan kermakakkuun?! :D

Kaikki muutkin häähullut huutaa nyt kommenttiboksissa hep, ja heittäkääpä myös linkkejä teidän blogeissa mahdollisesti oleviin hääpukupostauksiin! ;)

kuvat: Tuomas Mikkonen Photography

Lupauksia..

Vielä ehtii toivottaman hyvää alkanutta vuotta 2015! Niin se juhlahumuinen (vai mitä sanotte nimpparit-kihlapäivä-jouluaatto-synttärit-uusi vuosi -kombosta?) joulukuu taas hurahti ohitse ja edessä on ke-vät! Woop woop! Vaan kuinkas moni aloitti vuoden perinteisellä elämä terveelliseksi -aikeella? - Niin minäkin. Ja tällä erää sitä ajatusta riitti ihan yhdeksäksi päiväksi! Hah. Jouduin vaan toteamaan, että näin raskaana se ilo ja lohdutus on etsittävä herkuista, kun a) viinilasillinen (tai pari..) on luonnollisesti out of question ja b) kiitos järkyttävien selkäkipujen ei kunnon raivolenkistä saatika oikein muustakaan liikunnaksi luettavasta voi enää edes haaveilla. Joten mitä jää jäljelle? Karkkipussi, sohva ja me so happy. Babykin veti vatsassa tämän minilakon päättyessä heti sellaisia triplavolttisarjoja, että taidettiin sielläkin jo kaivata sokeria. ;)

Mutta ihan oikeasti, tänä vuonna mä aion luvata jotain paljon tärkeämpää, kuin kilojen vahtaamisen ja dieettien perässä pysymisen. Mä lupaan olla onnellinen siitä, mitä mulla on. Tästä mun omasta perheestä. ♥ Joulukuussa nimittäin tuli vastaan aivan liian monta surullista ja pysäyttävää uutista tuttavapiiristä. Miten elämä onkaan lopulta niin pienestä kiinni? Miksi pitää aina tulla vastaan joku ääritapaus, että sen itsekin tajuaa mikä lopulta on tärkeintä?

Tärkeimmät. ♥

Oon tässä onnellisuus-pohdinnoissani yrittänyt päästä eroon siitä pahimmasta materialisti-minästäni, joka kyllä asuu tuolla pääkopan sisällä aika jämäkästi edelleen. Mä myönnän olevani aikamoinen nettishoppailuaddikti, kun asutaan täällä pienessä kaupungissa kaukana kaikista ostosparatiiseista.. Ehkä juuret tähän loputtomaan ostoshimoon piilee tässä kotiäitiydessä - niin paljon kuin tätä "työtäni" tällä hetkellä rakastankin, niin onhan se vaan pirun rankkaa olla päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen 90% ajasta kaksin kotona (tai toki iltaisin ja viikonloppuisin mieskin on kotona, mutta tiedätte varmaan mitä tarkoitan) tuon pikku neidin kanssa. Muutettiin 1,5 vuotta sitten tänne Pohjanmaalle lähinnä miehen suvun ja työn perässä ja nyt se ikävä niitä omia ystäviä (jotka asuu tietenkin ympäri Suomea, nyyh) ja omia menoja ja harrastuksia kohtaan on iskenyt. Kai mä sitten yritän paikkailla sitä tyhjyyden tunnetta jatkuvalla nettikauppojen selailulla ja tarjousten bongailulla. Nimimerkillä 5 pakettia postissa, hupsista keikkaa.. Että ehkäpä toinen, erittäin tärkeä ja tarpeellinen uuden vuoden lupaus tavoite on saada joku roti tähän hommaan! Hitto vie nainen, se kotihoidontuki ei todellakaan ole tätä ostelua varten.

Nyt, kun olen tämän ongelmakohtani julkisesti myöntänyt, niin muutoksen on tultava! Itsetutkiskelu on nyt selkeästi paikallaan. Toinen menettää lapsensa ja mä haalin hamsterin lailla vaan jatkuvalla syötöllä lisää tavaraa ympärille. Miksi? Meillä on kuitenkin kaikki hyvin; ollaan terveitä, meillä on oma asunto ja auto, miehellä vakituinen työ ja pian meillä on kaksi tytärtä. Mihin sitä materiaa niin kovasti tarvitsee? Tästä aiheesta siis tulossa kevään mittaan lisää juttua.. (Mm. kuinka hullaantua lastenvaatteisiin ja menettää viimeisetkin järjen rippeet! :D)

 

Tunnistiko kukaan muu tästä ostos-/materialismiahdingosta itsensä?

Merry Christmas!

 

Täällä rauhoitutaan (tai no miten hyvin tuon kuvassa olevan tonttu tohelon kanssa nyt voikaan rauhoittua.. ;) ) joulun viettoon, palaillaan viimeistään ensi vuonna!

Helpotus

Voihan helpotusten huokaus. Mikä jättimäinen kivi tipahtikaan sydämeltä keskiviikkona. <3 Ultrassa selvisi, että vauvalla on kaikki mallillaan. Munuaisissa ei mitään häikkää eikä munuaisaltaissa laajentumia. Ehkä mä vasta sen ultran jälkeen tajusin, kuinka paljon se huoli todellisuudessa onkaan painanut mieltä, kun tuntui kirjaimellisesti siltä, että oli kevyempää hengittää. Nyt me voidaan rauhassa keskittyä joulun viettoon ilman surua ja huolta.

Samalla muuten selvisi, että tuleeko meille tyttö vai poika. Kumpaa sinä veikkaat? :) Nyt taas tuntuu, että pää on sekaisin onnesta. <3 

Ihanaa joulun odotusta sinne ruudun toiselle puolen!

Huoli sydäntä painaa

Hei taas!

Näin tyylikkäästi neljän kuukauden tauon jälkeen. Tässä ajassa on tapahtunut vaikka ja mitä, ja nyt tuli tunne, että vielä viimeisen kerran yritän elvyttää tämän blogiharrastuksen taas eloon. Ei ehkä tarvi enää sen tarkemmin tosiaan perustella tätä blogin nimeä? :D

Mutta mitäs meille nyt kuuluu? No tällaista:

rv 24+0.
Tätä kuvaa katsoessani tajusin, että miksikäs se vaaka yhtäkkiä
näyttääkään jo 6 kiloa enemmän, kuin elokuussa..hups! :D
Apua. T: mursu

Että tadaa! Meistä tulee huhtikuussa nelihenkinen perhe. :) Olin tosiaan tehnyt positiivisen raskaustestin (tai ensimmäisen niistä viidestä..hah!) elokuun ensimmäisinä päivinä, juuri ennen tämän blogin perustamista. Siitäpä ei sitten kovin montaa päivää mennytkään, kun kutsumaton ystäväni the pahoinvointi hiipi taas kylään, ja painoi päälle kymmenen piinaavaa viikkoa. Olipahan aika mielenkiintoista yrittää maata päivät sohvalla ja samalla juosta tuon meidän virkeän 1-vuotiaan perässä aamusta iltaan.. Mutta siitä selvittiin, kuin selvittiinkin! Ja samantien, kun pahoinvointi loppui, alkoi tuon taaperon sairastelukierre. Enterorokko, keuhkoputkentulehdus, hengenahdistusta, kuumetta, hampaita, yövalvomisia.. you name it. Alan olla enemmän, kuin tyytyväinen, että tämä rankka syksy alkaa olla pikku hiljaa taputeltuna ja pian otetaan vastaan uusi vuosi 2015, joka tuo mukanaan taas kaikkea uutta ja ihmeellistä. <3

Miten ihmeelliseltä se tosiaan tuntuukaan taas olla raskaana ja tuntea ne pienenpienet potkut tuolla vatsan pohjalla. Sinänsähän tämä raskaus on sujunut helpommin, kuin esikoisen raskausaika (jos tuota astetta rankempaa, joskin yhtä pitkää pahoinvointijaksoa ei lasketa), mutta tällä kertaa alusta asti on mieltä painanut huoli tulevasta. Ensimmäisessä odotuksessa tuntui katsovan maailmaa vaan niiden vaaleanpunaisten lasien läpi, mutta nyt on alusta asti ollut pelko ja realiteetit ihan erilailla läsnä. Ja valitettavasti se pelko on muuttunut nyt ihan todelliseksi ahdistukseksi rakenneultran jälkeen. Vauvan rakenteet oli muuten kunnossa, mutta vatsaa kätilö ultrasi pitkään. Ja hiljaa... Jokainen odottava äiti varmasti tietää tämän kauhukuvan. :( Meidän vauvan toisessa munuaisessa on pientä häikkää, jonka kätilö sanoi olevan hyvin "yleinen" rakenteellinen vika, ja jonka pitäisi korjautua itsestään viimeistään syntymään mennessä. Niin, pitäisi.. Siihen pitäisi-sanaan kun yhdistetään nämä huuruiset raskaushormonit, sekä jo valmiiksi mielessä pyörinyt jännitys, niin soppa alkaa olla valmis. Pelottaa ja ahdistaa.. Entä jos meidän lapsi ei olekaan terve?

Tässäpä se perimmäinen syykin, miksi mun on pakko päästä kirjoittamaan ja purkamaan tätä mieltä painavaa ahdistusta edes johonkin. Tammikuun kontrolliultra tuntuu niin ikuisuuden päässä olevalta, että huomenna mennään ja maksetaan itsemme kipeiksi yksityisen lääkärin 4D-ultrasta. Toivottavasti saadaan jo parempia uutisia? niisk.

Se ensimmäinen

..tai no, jos tarkkoja ollaan, niin kolmas kerta toden sanoo!

Että heippa vaan kaikille! Täällä ruudun takana naputtelen minä, Anni, (koti)äiti, vaimo, uhkaavasti kolmeakymppiä lähestyvä pohojalaastunu pohjosen tyttö. Olet saattanutkin aiemmin eksyä lukemaan höpinöitäni sittemmin jo kuopatuista hää- ja vauvablogeistani, mutta tarve kirjoittamiselle (aka. avautumiselle, heh) on niin kova, että pakkohan sitä oli tehdä vielä kerran comeback.

Satun tosiaan olemaan luonteeltani tällainen hetkessä eläjä, joka innostuu uusista ja mielenkiintoisista asioista silmänräpäyksessä, mutta valitettavasti usein myös kadottaa inspiraation alle aikayksikössä (otetaanko tästä pienoisena esimerkkinä vaikka taannoinen paleo-ruokavaliokokeilu, jota kesti tasan KOLME tuntia!? :D).. Painan elämässä eteenpäin tunteet edellä ja järki perässä. Yritän tehdä nopeita ja fiksuja päätöksiä, vaikka todellisuudessa saatan jäädä vatvomaan joitakin vähäpätöisiäkin asioita päiväkausiksi..
Miten musta onkin tullut tällainen, tuuliviiri?

Siitä se ajatus sitten lähti. Nyt pyyhitään ne viimeisetkin vanhojen blogien tomut kengänpohjista ja aloitetaan koko homma alusta. Puhtaalta pöydältä. Hyppäätkö mukaan? :)