The Dress

Olihan se tämänkin hää(puku)hullun vielä raahauduttava tänä iltana koneelle raapustamaan, kun kyseessä on sentään Käytä hääpukuasi -päivä! Voi video, kun just nyt harmittaa, että tuo mun prinsessamekko vaihtoi omistajaa jo pian häiden jälkeen..niisk! Vaikka ihan kuin olisin mahtumassa siihen tämän möhömahani (ja 12 ekstrakilon sitten häiden..hah!) kanssa. Olisin kyllä varmasti pukenut sen tänään päälle ja voin vaan kuvitella, kuinka tuo meidän pikku neiti olisi ollut yhtä fiiliksissä kuin äitinsäkin!

Mä siis ra-kas-tan hääpukuja. :D Edelleen käyn viikottain selailemassa hääblogeja ihan vaan ihastellakseni niitä mekkoja, tallennan telkkarista kaikki hääpukuohjelmat ja haaveilen siitä, että joku mun kaveri menisi naimisiin ja pääsisin mukaan sovittelemaan hääpukuja (koska en nyt oikein viitsi omin päin enää mennä noita liikkeitä kiertelemään vihkisormus sormessa.. :D). Oon jopa puolitosissani harkinnut alanvaihtoa ja oman hääpukuliikkeen perustamista. ;) Ei siis yllättäne, että tää päivä olisi ollut just mun juttu? Heh.

Me mentiin mieheni kanssa naimisiin syyskuussa 2012 ja aloin etsiä sitä the pukua heti siinä kihlauksen jälkeen, joulukuussa 2011. Ja sehän se vasta prosessi meinasi ollakin! Sovittelua sovittelun perään, mistään puvusta ei tuntunut tulevan sitä taianomaista fiilistä ja tiukka budjetti rajasi valikoimasta ne mielettömimmät yksilöt. Halusin satiinisen, lantiolta levenevän suht. elegantin puvun, jossa olisi kuitenkin timanttisia yksityiskohtia ja yksi olkain. Vaan eipä löytynyt sellaista pukua ei. Kun sitten vihdoin eräänä päivänä uskaltauduin sovittamaan jotain aivan muuta, niin se olikin sitten siinä. Kolmaskymmenes sovitettu mekko ja kaukana yksinkertaisen elegantista! Olisihan mun pitänyt jo alunperin tajuta, että mihin sitä prinsessaluonne kermakakuista pääsisi ja siinä sitä sitten lopulta oltiin, hääpäivänä pukeuduttuna juuri minun näköiseen organza-unelmaan.

Löysin tämän kerran käytetyn Mori Leen puvun käytettynä varsin huokeaan hintaan ja pienellä fiksailulla, eli tuon yhden olkaimen lisäämisellä, siitä tuli jollain tapaa mulle uniikimpi puku.

(krhm, helma ei siis ollut edestä tuollainen 10cm liian lyhyt,
unohdettiin vaan kaasojen kanssa suoristaa se automatkan jälkeen..)

Valitettavasti tuohon aikaan asuttiin pienessä asunnossa, enkä nähnyt oikein mitään järkeä puvun säästämiselle, varsinkin kun ne siitä tienatut eurosetkin oli varsin tervetulleita häiden kuihduttamalle pankkitilille.. Joten niin matkasi tuo puku Tampereen häämessujen Jotain Käytettyä -tapahtuman kautta jollekin uudelle onnelliselle morsiamelle. Kyllähän se nyt vähän harmittaa (ja kaduttaa?), etten pukua säästänyt, varsinkin kun näitä pikku-prinsessoja nyt tulee vielä lisää meidän talouteen. Ehkä sitä joskus täytyy pitää jotkut vihkivalojen uusimiset, että saan pukeutua vielä uudestaan johonkin yhtä ihanaan kermakakkuun?! :D

Kaikki muutkin häähullut huutaa nyt kommenttiboksissa hep, ja heittäkääpä myös linkkejä teidän blogeissa mahdollisesti oleviin hääpukupostauksiin! ;)

kuvat: Tuomas Mikkonen Photography

Lupauksia..

Vielä ehtii toivottaman hyvää alkanutta vuotta 2015! Niin se juhlahumuinen (vai mitä sanotte nimpparit-kihlapäivä-jouluaatto-synttärit-uusi vuosi -kombosta?) joulukuu taas hurahti ohitse ja edessä on ke-vät! Woop woop! Vaan kuinkas moni aloitti vuoden perinteisellä elämä terveelliseksi -aikeella? - Niin minäkin. Ja tällä erää sitä ajatusta riitti ihan yhdeksäksi päiväksi! Hah. Jouduin vaan toteamaan, että näin raskaana se ilo ja lohdutus on etsittävä herkuista, kun a) viinilasillinen (tai pari..) on luonnollisesti out of question ja b) kiitos järkyttävien selkäkipujen ei kunnon raivolenkistä saatika oikein muustakaan liikunnaksi luettavasta voi enää edes haaveilla. Joten mitä jää jäljelle? Karkkipussi, sohva ja me so happy. Babykin veti vatsassa tämän minilakon päättyessä heti sellaisia triplavolttisarjoja, että taidettiin sielläkin jo kaivata sokeria. ;)

Mutta ihan oikeasti, tänä vuonna mä aion luvata jotain paljon tärkeämpää, kuin kilojen vahtaamisen ja dieettien perässä pysymisen. Mä lupaan olla onnellinen siitä, mitä mulla on. Tästä mun omasta perheestä. ♥ Joulukuussa nimittäin tuli vastaan aivan liian monta surullista ja pysäyttävää uutista tuttavapiiristä. Miten elämä onkaan lopulta niin pienestä kiinni? Miksi pitää aina tulla vastaan joku ääritapaus, että sen itsekin tajuaa mikä lopulta on tärkeintä?

Tärkeimmät. ♥

Oon tässä onnellisuus-pohdinnoissani yrittänyt päästä eroon siitä pahimmasta materialisti-minästäni, joka kyllä asuu tuolla pääkopan sisällä aika jämäkästi edelleen. Mä myönnän olevani aikamoinen nettishoppailuaddikti, kun asutaan täällä pienessä kaupungissa kaukana kaikista ostosparatiiseista.. Ehkä juuret tähän loputtomaan ostoshimoon piilee tässä kotiäitiydessä - niin paljon kuin tätä "työtäni" tällä hetkellä rakastankin, niin onhan se vaan pirun rankkaa olla päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen 90% ajasta kaksin kotona (tai toki iltaisin ja viikonloppuisin mieskin on kotona, mutta tiedätte varmaan mitä tarkoitan) tuon pikku neidin kanssa. Muutettiin 1,5 vuotta sitten tänne Pohjanmaalle lähinnä miehen suvun ja työn perässä ja nyt se ikävä niitä omia ystäviä (jotka asuu tietenkin ympäri Suomea, nyyh) ja omia menoja ja harrastuksia kohtaan on iskenyt. Kai mä sitten yritän paikkailla sitä tyhjyyden tunnetta jatkuvalla nettikauppojen selailulla ja tarjousten bongailulla. Nimimerkillä 5 pakettia postissa, hupsista keikkaa.. Että ehkäpä toinen, erittäin tärkeä ja tarpeellinen uuden vuoden lupaus tavoite on saada joku roti tähän hommaan! Hitto vie nainen, se kotihoidontuki ei todellakaan ole tätä ostelua varten.

Nyt, kun olen tämän ongelmakohtani julkisesti myöntänyt, niin muutoksen on tultava! Itsetutkiskelu on nyt selkeästi paikallaan. Toinen menettää lapsensa ja mä haalin hamsterin lailla vaan jatkuvalla syötöllä lisää tavaraa ympärille. Miksi? Meillä on kuitenkin kaikki hyvin; ollaan terveitä, meillä on oma asunto ja auto, miehellä vakituinen työ ja pian meillä on kaksi tytärtä. Mihin sitä materiaa niin kovasti tarvitsee? Tästä aiheesta siis tulossa kevään mittaan lisää juttua.. (Mm. kuinka hullaantua lastenvaatteisiin ja menettää viimeisetkin järjen rippeet! :D)

 

Tunnistiko kukaan muu tästä ostos-/materialismiahdingosta itsensä?